Saturday, May 9, 2015

"Miehittäjä-Ryssä ns. Ryssän federaatio imperialistinen Venäjä on muuttanut keskiajalle". Miehittäjä-Ryssän edustajat rypevät vanhojen kansanmurhiensa uhrien haudoilla tanssien

"Miehittäjä-Ryssä ns. Ryssän federaatio imperialistinen Venäjä on muuttanut keskiajalle". Miehittäjä-Ryssän edustajat rypevät vanhojen kansanmurhiensa uhrien haudoilla tanssien

Venäläinen kirjailija Mihail Šiškin pohtii voitonpäivän esseessään, voittiko Venäjä sodan vai hävisikö se sen.

9.5.2015 2:00  Päivitetty: 9.5.2015 9:28
Mihail Šiškin

Voiton päivän eli Ryssälän kansanmurhia juhlivat paraatit ovat Venäjällä / Ryssälässä suuri tapahtuma ja sotilasmahdin voimannäyttö joka vuosi 9. toukokuuta.


Isäni lähti sotaan 18-vuotiaana vapaaehtoisena. Hän palveli sukellusveneessä Itämerellä.

Kun olin pieni, me asuimme kellariasunnossa Arbatilla ja seinällä sänkyni yläpuolella oli valokuva hänen "Hauestaan". Olin mahdottoman ylpeä siitä, että isälläni oli ollut sukellusvene, ja kopioin sitä yhtenään valokuvasta kouluvihkoon. Joka vuosi voiton päivänä 9. toukokuuta isä otti kaapista esiin matruusinunivormunsa, jota hän jatkuvasti korjasi mahan kasvaessa, ja ripusti siihen kaikki kunniamerkkinsä. Minulle oli hyvin tärkeää saada ylpeillä isästä: oli ollut sota, ja isä oli voittanut siinä!

Kasvettuani isommaksi minä sain selville, että vuosina 1944 ja 1945 isä oli upottanut saksalaislaivoja, jotka olivat evakuoineet pakolaisia Riiasta ja Tallinnasta. Sadat ellei tuhannet olivat saaneet surmansa Itämeren aalloissa – siitä isä oli saanut kunniamerkkinsä. En ole pitkään aikaan ylpeillyt hänestä, mutta en myöskään tuomitse häntä. Silloin oli sota.

Artikkeliin liittyvät

Profiili: Tolstoin, Tšehovin ja Buninin perillinen 9:42
Putin tuomitsi paraatipuheessaan yksinapaisen maailman 12:11
Voitonpäivään osallistuva virolainen Karl Rammus: "Virossa veli kävi sotaa veljeä vastaan" 8:41
Sodan jälkeen hän ryyppäsi koko elämänsä ajan. Ja niin myös kaikki hänen sukellusvenekaverinsa. He eivät varmaankaan kestäneet muuten. Hänhän oli vielä aivan nuori poika ollessaan kuukausia merellä sotatoimissa ja saadessaan jatkuvasti pelätä, että hukkuu siinä rautaisessa arkussa. Sellaisesta ei pääse eroon.

Gorbatšovin aikoina, kun koittivat todelliset nälkäajat, isä sai sotaveteraanina avustuspakkauksia, ja niissä oli elintarvikkeita Saksasta. Hänelle se merkitsi henkilökohtaista nöyryytystä. Hän oli kavereineen tuntenut koko ikänsä olevansa voittaja, ja nyt hän joutui syömään voitetun vihollisen heittämää armopalaa.

Tuotuaan meille ensimmäisen kerran sellaisen pakkauksen isä joi itsensä humalaan ja karjui: mehän sentään voitimme! Mutta sitten hän hiljeni, alkoi itkeä ja kyseli jatkuvasti ties keneltä, suunnaten sanansa minulle: sano, voitimmeko me sodan vai hävisimmekö?

Viimeisinä vuosinaan hän kerta kaikkiaan tuhosi itsensä votkalla. Kaikki sukellusvenekaverit olivat juoneet itsensä hautaan jo kauan sitten. Isä varmaankin kiiruhti sotakavereidensa luokse. Heidän sukellusveneestään hän eli pisimpään. Hänet tuhkattiin moskovalaisessa krematoriossa univormuunsa pukeutuneena.

Kuudentenatoista hallitusvuotenaan Putin on saavuttanut kaiken, mitä diktaattori voi tavoitella. Kansa rakastaa häntä, viholliset pelkäävät. Hän on luonut hallinnon, jota eivät pitele pystyssä perustuslain horjuvat pykälät, vaan vasallin herraansa kohtaan tunteman henkilökohtaisen uskollisuuden järkkymättömät lait – valtapyramidin pohjalta sen huipulle saakka. Tämä 21. vuosisadan diktatuuri on tutkinut tarkkaan edeltäjiensä kokemuksia, jotta välttäisi niiden virheet: rajat on avattu ja kaikille tyytymättömille tarjotaan selvin sanoin mahdollisuus lähteä maasta.

Uusi siirtolaisuusaalto kasvaa kuukausi kuukaudelta. Maasta lähtee sen parhaimmisto: tutkijat, it-ammattilaiset, journalistit, insinöörit, yrittäjät. Nämä katastrofaaliset inhimilliset menetykset heikentävät maata, mutta vahvistavat hallintoa. Jäljelle jääneitä varten on koeteltu resepti: sota.

Televisiosta tuleva isänmaallinen hysteria on hallinnon ihmease. "Zombilaatikon" ansiosta väestölle on muodostunut ideaalinen maailmankuva: länsi haluaa meidän tuhoamme, meidän on pakko, niin kuin isiemme ja isoisiemme, käydä pyhää sotaa fasismia vastaan ja olemme valmiita uhraamaan kaiken voiton saadaksemme. Ja se, joka nousee tätä vastaan, on maanpetturi.

Olipa vallalla mikä ideologia tahansa – ortodoksinen usko, kommunismi, jälleen ortodoksinen usko – hallitus on aina manipuloinut kansaa isänmaallisuuden avulla.

Historiaa kirjoitetaan taas uudestaan, siihen jätetään vain voitot taisteluissa ja sotilaskunnia, toteaa venäläinen kirjailija Mihail Šiškin.
Historiaa kirjoitetaan taas uudestaan, siihen jätetään vain voitot taisteluissa ja sotilaskunnia, toteaa venäläinen kirjailija Mihail Šiškin.
Isäni oli kuusivuotias, kun hänen isänsä pidätettiin. Ukkini katosi Gulagin syövereihin. Poika haluaisi olla ylpeä isästään, mutta isä osoittautuu kansanviholliseksi. Kun sota alkoi, piesty kansa sai odottamatta kuulla kovaäänisistä: "Veljet ja siskot!"

Hallinnon halpamaisuus näkyy siinä, että se on aina käyttänyt ja on käyttävä hyväkseen tuota hienoa inhimillistä tunnetta: rakkautta synnyinmaata kohtaan, valmiutta uhrata kaikki sen puolesta. Diktatuuri vaihtaa itsensä synnyinmaan paikalle. Isä lähti puolustamaan synnyinmaataan, mutta siinä kävikin niin, että hän puolusti hallintoa, joka oli surmannut hänen isänsä.

Onko omalle maalleen toivottava voittoa vai tappiota? Isänmaataan rakastavalle ihmiselle tämä näyttäisi olevan outo kysymys, mutta osoittautuu ettei se ole niinkään outo, jos isänmaa ei ole vuosisatojen mittaan antanut mahdollisuutta elää sen enempää omilleen kuin vieraillekaan.



Kansan tietoisuudessa on jäänyt loppuun saakka selvittämättä, missä päättyy isänmaa ja mistä alkaa rikollinen hallinto – niin tiukasti ne ovat kasvaneet yhteen. Isänmaallisuus on venäläisten pyhä lehmä, joka märehtii ihmisoikeuksia ja yksilön kunnioitusta kuin purukumia.

Venäläisten tärkein kysymys kuuluu: jos isänmaa on hirviö, onko sitä rakastettava vai vihattava? Venäläinen runous on jo kauan sitten muotoillut asian näin: "Ei sitä sydän opi rakastamaan, jota väsynyt on vihaamaan."

Muuten, olihan Tšikatilokin, se kuuluisa sarjamurhaaja, myös isä. Ehkä hyväkin isä. Miten pojan pitäisi suhtautua häneen?

Tšikatilo surmasi useita kymmeniä ihmisiä. Minun isänmaani taas miljoonia ja miljoonia. Sekä vieraita lapsia että omiaan. Omia paljon enemmän. Eikä osaa millään lopettaa.

Isäni taisteli fasismin pahuutta vastaan, mutta häntä käytti hyväkseen toinen pahuus. Hän ja miljoonat muut neuvostosotilaat, joista oli tullut orjia, eivät tuoneet maailmalle vapautusta vaan toisen orjuuden. Kansa uhrasi kaikkensa voiton hyväksi, mutta sen voiton hedelminä oli entistä suurempi epävapaus ja kurjuus.

Voitto ei antanut orjille mitään muuta kuin tunteen heidän isäntänsä herruuden suuruudesta. Suuri voitto vain vahvisti heidän suurta orjuuttaan.

Ja nyt venäläiset on taas kutsuttu sotaan fasismia vastaan.

Ties monennen kerran historiassa diktaattori ottaa valtansa säilyttämiseksi käyttöön isänmaallisuuden. Televisioruuduista on kiirinyt hysteerinen huuto: "suuri Venäjä", "nouskaamme polviltamme", "venäläisten maiden palautus", "venäjän kielen suojelu", "venäläisen maailman kokoaminen", "pelastakaamme maailma fasismilta".


Kaikki hallitukset ovat aina pyydystäneet ihmisiä isänmaanrakkauden koukkuun, pyydystävät nytkin ja pyydystävät myös tulevaisuudessa. Jälleen diktatuuri kutsuu alamaisiaan puolustamaan synnyinmaata puolustaakseen itseään. Ja propaganda hyödyntää häikäilemättä suuressa isänmaallisessa sodassa saatua voittoa. Minun kansaltani on viety öljy, on viety vaalit, on viety maa. Voittokin on viety.

Historiaa kirjoitetaan taas uudestaan, siihen jätetään vain voitot taisteluissa ja sotilaskunnia. Oppikirjoihin on jo lisätty luku Krimin kunniakkaasta palauttamisesta. Kirjoittamistaan odottaa seuraava luku: Kiova ryömii tuhlaajapojan tavoin polvillaan venäläisen maailman syliin.

Venäjällä vallassa olevat roistot ovat lietsoneet vihaa kansojemme välille. Television avulla he ovat syyllistyneet anteeksiantamattomaan kataluuteen: he ovat nostattaneet venäläiset ja ukrainalaiset toisiaan vastaan.

Minun isäni oli venäläinen, äitini ukrainalainen. Nykyään ajattelen välillä: on hyvä, että he ovat kuolleet, eivätkä tiedä, että venäläiset ja ukrainalaiset tappavat toisiaan.

Krimin liittäminen toi Putinille isänmaallisuuden hyödyn. Se on jo laskeutumaan päin, nyt hän tarvitsee uuden. Diktatuurille eivät ole tärkeitä itse sotatoimet vaan sotatila. Pahin on vielä edessä.

Toukokuun 9. päivä Putinin Venäjällä on kaukana kansan voitosta, isäni voitosta. Se ei ole rauhan päivä eikä uhrien muistopäivä, se on aseidenkalistelun päivä, aggression päivä, omia ja vieraita vastaan käytävän sodan päivä, sinkkiarkkujen päivä, suuren valheen ja suuren kataluuden päivä.

Minä tietysti toivon synnyinmaalleni voittoa. Mutta mikä olisi voitto minun maalleni? Jokainen Hitlerin voitto oli tappio Saksan kansalle. Ja fasistisen Saksan lopullinen luhistuminen oli suuri voitto saksalaisille itselleen, sillä ensimmäisinä historiassa he ovat näyttäneet, miten kansakunta voi elpyä ja elää ihmisiksi, vailla sotahoureita.

Silmiemme edessä Venäjä on muuttanut 21. vuosisadalta keskiajalle. Maassa, jossa ilma on vihan kyllästämä, on mahdotonta hengittää. Suurta vihaa on historiassa aina seurannut suuri verenvuodatus. Mikä minun maatani odottaa? Tuleeko siitä jättimäinen Donetskin allas?


Isä, me hävisimme sodan.

-------------------

http://puna-armeija.blogspot.com

------------------



Tämä sotarikolinen Aasian paise ammuttava kun astuu EU:n alueelle: